Hitsit kun oli hauskaa silloin kun nähtiin se ekan kerran. Käveltiin aamusella pitkin pikkupolkuja ja sitten se vaan oli siinä. Seisoi polulla meidän edessä ja tuijotti. Ja emäntä jähmettyi paikoilleen, eikä ensin tajunnut miks hevonen on ilman ratsastajaa. :-) No sitten kun sille valkeni, ettei se ole todellakaan mikään hevonen (höpsö emäntä- mäkin jo tiedän millainen hevonen on), niin se otti ja kääntyi kiireen vilkkaa takaisin sinne mistä oltiin tultu. Pian kuitenkin uteliaisuus voitti ja lähdettiin taas menemään. Mutta niin oli hirvikin jo mennyt.
Nyt meille on tullut tavaksi mennä aamulenkillä niitä pieniä polkuja pitkin ja "hirvestää". On se komia elukka kunhan pysyy siellä mettässä vaan.
Ollaan otettu nyt tavaksi kiertää täysi rantalenkki. Kuukauden päivät ollaan menty se uskollisesti joka päivä kelillä kuin kelillä. Mittaa tulee sellaiset 7,5 kilometriä. Se on mulle tavallaan aika paljon, mutta koska olen irti niin saan spurttailla ja jolkotella omaan tahtiin. Siten se ei ole niin tasaisen kuluttavaa. Enkä kyllä yhtään tunnu siitä väsyvän, vauhtia riittää vielä kotipihassakin.
Kun lenkillä tulee vastaantulijoita niin emäntä varautuu ajoissa kutsumalla mut sivulle ja siinä nätisti köpöttelen kunnes saan vapaa komennon. Nykyään ennakoin jo niin hyvin, että hakeudun itse liki kun näen ihmisiä. Joskus ne ihmiset haluaa jutella meille ja sitten saan luvan kanssa mennä tervehtimään. Olen kyllä aika mamman poika, kun yleensä mua saa oikein kehottaa ja kannustaa. Mä olisin vaan emännän viekassa. Paitsi jos kivoja koiria tulee niin sit ei tarvii kahta kertaa käskeä. Tänäänkin taas törmättiin niinkin hyviin kavereihin kuin Nataan ja Idaan.
Rantalenkin varrella junat mennä huristelee osan matkaa kovaa ja läheltä (onneksi on aita välissä), tasoristeys kilkattaa ja rautatiesillan rappuset on aika hurjat. Olen mä jo niihin tottunut, mutta alkuun piti vähän olla varuillaan.
Ja viikko sitten emäntä havaitsi radan vierustalla junan alle jääneen valtavan (emännän mielestä) supikoiran. Valokuvaili sitä kun luuli ensin vissiin majavan ja metsäsian risteytykseksi (ja hirven pääksikin -hyvä ettei itkua vääntänyt, että hirviö olis menny junan alle) ja esitteli kuvia isännälle joka sanoi että se on supi. Emäntä väitti, että ei ole koska hän kyllä tietää miltä supi näyttää. Tiesi sitten yhtä hyvin kuin senkin miltä esimerkiksi hirvi tai hevonen näyttää...
Seuraavana päivänä se oli siinä edelleen (ylläri, ettei kuollut eläin juokse mihinkään) ja emäntä soitti sitten johonkin kaupungin numeroon ja otus oli sitten korjattu pois just kun se alkoi tuoksua mun nenään kiinnostavalta.
Nyt sitä lunta on sitten satanut lisää. Ja emäntä on tehnyt niitä lupaamiaan lumipalloja. Mä sitten tykkään niistä. Tai siitä kun mun päälle heitetään lunta. Hypin ja kiljahtelen ihan hulluna ja emäntä luulee, että menetän tolkkuni kokonaan. Ainakin nyt mun palkkaaminen on helppoa. Riittää kun on lunta käden ulottuvilla. Patukkani mä olenkin jo saanut atomeiksi, uusi on hankittava näinä päivinä. Ollaan nimittäin nyt käyty täällä paikallisilla virallisilla koulutuskentillä. Välillä Cia emäntineen on meidän seurana ja saadaan aika kyllä kulumaan tosi nopeasti. Olen edistynyt taas tokossa hienosti ja nyt estehyppykin onnistuu kun löydettiin virallinen este. Joitain agilityesteitä ollaan menty myös. Putki kyllä saa olla mun puolesta ihan rauhassa. Olen muuten kasvanut nyt niihin mittoihin, että pk valjaat on mun päällä täydellisen sopivat.
Ne ei olekaan ainut asuste mitä mulle on puettu. Syyshämärissä heijastinliivi oli mun vakiovaruste. Kävi vielä sellainen kiva sattuma, että kun se oli ekaa kertaa mun päällä ja oltiin tehty Natan kanssa treffit leikkipuulle, niin Natallapa olikin just samanlainen päällä.
Sitten mulla on fleecevuorattu sadetakki sekä toppatakki. Molemmat alkaa tosin olla pieniä. Tässä kuva musta toppanutussa (kuva noin 4 vk vanha).
Eipä tässä kai ihmeempiä tällä kertaa. Paitsi se tärkein, että nyt vihdoin mulla varmasti on ne. Siis ne pallukat. :-)
Kommentit